7.10.2011 Mikkelin Saksalassa, eräässä tavallisessa asunnossa, erääseen hyvin tavalliseen kellonaikaan, kaksi kania koki jotain epätavallista. Omistaja tuli kotiin hössöttäen tiskeistä ja siitä, että oliko kaikki nyt varmasti mukana. Kanitoverukset Timotei ja Momo eivät jaksaneet kauaa kummastella omistajansa käytöstä, vaan jatkoivat kaikessa rauhassa nokosiaan.
Hetken kuluttua molemmat havahtuivat häkin päällisluukun avautumiseen. Timotei ei ehtinyt juuri silmäänsä räpäyttää, kun se jo nostettiin pieneen laatikkoon, jota kuljetuskopaksikin kutsutaan. Muutaman sekunnin kuluttua Momo seurasi perässä ja aivan yhtä nopeasti omistajaneiti käveli ovesta ulos ja istahti autoon. Auto nytkähti liikkeelle ja kanit pohtivat hämmentyneinä, että mitä hel****iä juuri oli tapahtunut.
Timotei oli utelias: Oli saavuttu paikkaan, jollaista se ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt. Se oli suunnattoman suuri alue syksyisten lehtien viuhuessa kuljetuskopan ohitse ja lukemattomien jalkaparien viilettäessä mikä mihinkin suuntaan. Timotein ihmettelyn keskeytti Momo, joka kyyhötti peloissaan Timotein takana ja töni ystäväänsä kuonollaan. Timotei kääntyi lohduttavasti Momon puoleen ja alkoi sukia sen otsaa. Hetkinen, mikäs ääni tuo on? Omistajaneidille se oli tuttu ääni, olihan hän matkustanut useaan otteeseen Mikkelin ja Kuopion väliä. Juna se tulla kolisteli raiteita pitkin.
Kanit omistajineen asettuivat lemmikkieläinvaunuun. Vaunussa oli niin paljon erilaisia ääniä ja hajuja, että pienet kanit eivät oikein osanneet päättää, oliko siellä turvallista vai ei. Hetken matkustettuaan Timotei ja Momo tulivat kuitenkin siihen lopputulokseen, että kolossa eli kuljetuskopissa niitä ei uhkaa mikään vaara ja päättivät paneutua makuulleen. Niinpä ne sitten mylläsivät pehmusteena olleen pyyhkeen mieluisaksi ja rauhoittuivat. Omistajaneiti oli ensin huolissaan siitä, stressaisiko matka kaneja liiaksi ja huokaisi helpotuksesta huomattuaan, että matkanteko sujuikin hyvin. Kun paluumatkakin vain onnistuisi, hän ajatteli vielä vilkaistessaan aloillaan kököttäviä kanejaan. Sitten omistajaneiti kaivoi laukustaan PSP-konsolin ja antoi itselleen luvan rentoutua.
Hetken kuluttua molemmat havahtuivat häkin päällisluukun avautumiseen. Timotei ei ehtinyt juuri silmäänsä räpäyttää, kun se jo nostettiin pieneen laatikkoon, jota kuljetuskopaksikin kutsutaan. Muutaman sekunnin kuluttua Momo seurasi perässä ja aivan yhtä nopeasti omistajaneiti käveli ovesta ulos ja istahti autoon. Auto nytkähti liikkeelle ja kanit pohtivat hämmentyneinä, että mitä hel****iä juuri oli tapahtunut.
Timotei oli utelias: Oli saavuttu paikkaan, jollaista se ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt. Se oli suunnattoman suuri alue syksyisten lehtien viuhuessa kuljetuskopan ohitse ja lukemattomien jalkaparien viilettäessä mikä mihinkin suuntaan. Timotein ihmettelyn keskeytti Momo, joka kyyhötti peloissaan Timotein takana ja töni ystäväänsä kuonollaan. Timotei kääntyi lohduttavasti Momon puoleen ja alkoi sukia sen otsaa. Hetkinen, mikäs ääni tuo on? Omistajaneidille se oli tuttu ääni, olihan hän matkustanut useaan otteeseen Mikkelin ja Kuopion väliä. Juna se tulla kolisteli raiteita pitkin.
Kanit omistajineen asettuivat lemmikkieläinvaunuun. Vaunussa oli niin paljon erilaisia ääniä ja hajuja, että pienet kanit eivät oikein osanneet päättää, oliko siellä turvallista vai ei. Hetken matkustettuaan Timotei ja Momo tulivat kuitenkin siihen lopputulokseen, että kolossa eli kuljetuskopissa niitä ei uhkaa mikään vaara ja päättivät paneutua makuulleen. Niinpä ne sitten mylläsivät pehmusteena olleen pyyhkeen mieluisaksi ja rauhoittuivat. Omistajaneiti oli ensin huolissaan siitä, stressaisiko matka kaneja liiaksi ja huokaisi helpotuksesta huomattuaan, että matkanteko sujuikin hyvin. Kun paluumatkakin vain onnistuisi, hän ajatteli vielä vilkaistessaan aloillaan kököttäviä kanejaan. Sitten omistajaneiti kaivoi laukustaan PSP-konsolin ja antoi itselleen luvan rentoutua.